No niin, kuukauden päästä palaan ja pahoittelen päivityksen puutetta. Kuvia lisäilin ja tulen lisäilemään, mutta kirjoittamisen päätän toistaiseksi tähän. Kaisun blogista voi seurailla tuleviakin tapahtumia.
keskiviikko, 23. huhtikuu 2008
Poistun
torstai, 27. maaliskuu 2008
Arkeen
Se siitä lupauksesta päivittää useammin. En vaan taida olla kirjottajatyyppiä. Jotain kuulumisia sentään voisin kertoa. Loma tosiaan meni aika nopeasti. Veracruzilta ehkä odotimme hieman liikaa tai ainakin siltä tuntuu, että jotain jäi puuttumaan. Ihan kiva reissu sinänsä, rentouttavaa ja kaikkea, mutta viikon kohokohta jäi ehkä saavuttamatta. Itse toisaalta nautin vaan erilaisen ympäristön ja ilmapiirin ihailusta, että toisaalta ei voi valittaa. Paikka oli nimittäin jotain sellasta, missä en ollut ikinä ennen käynyt: todella kuumaa ja kosteaa, täynnä meksikolaisia rantalomalaisia, jotka löytävät paikan itselleen jo valmiiksi täyteen ahdetuilta rannoilta. Me päätettiin kuitenkin lähteä etelämmäs lähimmältä rannaltamme Lonely Planetin ohjeiden mukaan etsimään rauhallisempaa rantaa. Sellanen löytyikin ihan helposti pienen bussimatkan jälkeen. Toinen päivä jäi kuitenkin ainoaksi todelliseksi auringonpalvomispäiväksi. Jotenkin muut päivät kuluivat ihmeelliseen haahuiluun ympäri kaupunkia. Ei siinä mitään, ihan hauskaa oli. Aina välillä vaan turhautui kun heti ei etsimäänsä löytänyt ja oletetut paikat ei vastannut odotuksia.
Ehkä koko reissua kuvaavin tapahtuma oli hyvä yritys nähdä El Tajinin pyramiidit. Aikainen lähtö torstaina ei nimittäin taannut, että oikeasti kerettäisiin pyramiideille ajoissa. Paikka meni kiinni ihan nenämme edestä. Onneksi paikka jonne bussi meidät oli jättänyt, Papantla, oli jotain aivan uskomatonta: Käsittämätöntä värien käyttöä Plazaa ympäröivissä rakennuksissa ja puiston kalusteissa, pientä markkinameininkiä käsitöineen ja todella mukavia ihmisiä. Samoin bussimatka kylään oli mieletön: kerrankin näki vihreetä jokapuolella. Melkein viidakkofiilis paikoitellen. Eli ei tästä nyt sitten ota selvää. Ihan hyvät fiilikset kaikesta huolimatta jäi.
Monterreyhin ei kuulunut matkan jälkeen mitään sen ihmeellisempää, vaikka kauhulla odotettin, että meijät on ryöstetty myrskyn turvin, joka oli sammuttanut 80 prosenttia koko kaupungista. Koulukin oli ihan paikoillaan ja kaikissa aineissa jatkettiin siitä mihin oltiin jääty.
Huomenna sitten alkaa viikonloppu. Ollaan ostettu liput Arena Monterreyhin Cafe Tacvban konserttiin. Tiedossa siis perimeksikolainen bändi, joka on palaamassa pitkältä tauolta. Kunnon showta siis odotellessa. Lauantaina sitten ollaan lähdössä rajan toiselle puolelle shoppailumatkalle. Lähes Suomi-porukalla ollaan lähdössä: Ilona, Päivi, meitsi ja Kaisu sekä sitten Meksiko-kiintiö eli kuski Berny. Päivän reissu on kyseessä ja ite lähen ainakin vaan semmosella kattelumeiningillä ja hengaamaan kavereitten kanssa. Paikka on siis aivan rajan tuntumassa ja espanjalla kuulemma pärjää...
Ehkä koko reissua kuvaavin tapahtuma oli hyvä yritys nähdä El Tajinin pyramiidit. Aikainen lähtö torstaina ei nimittäin taannut, että oikeasti kerettäisiin pyramiideille ajoissa. Paikka meni kiinni ihan nenämme edestä. Onneksi paikka jonne bussi meidät oli jättänyt, Papantla, oli jotain aivan uskomatonta: Käsittämätöntä värien käyttöä Plazaa ympäröivissä rakennuksissa ja puiston kalusteissa, pientä markkinameininkiä käsitöineen ja todella mukavia ihmisiä. Samoin bussimatka kylään oli mieletön: kerrankin näki vihreetä jokapuolella. Melkein viidakkofiilis paikoitellen. Eli ei tästä nyt sitten ota selvää. Ihan hyvät fiilikset kaikesta huolimatta jäi.
Monterreyhin ei kuulunut matkan jälkeen mitään sen ihmeellisempää, vaikka kauhulla odotettin, että meijät on ryöstetty myrskyn turvin, joka oli sammuttanut 80 prosenttia koko kaupungista. Koulukin oli ihan paikoillaan ja kaikissa aineissa jatkettiin siitä mihin oltiin jääty.
Huomenna sitten alkaa viikonloppu. Ollaan ostettu liput Arena Monterreyhin Cafe Tacvban konserttiin. Tiedossa siis perimeksikolainen bändi, joka on palaamassa pitkältä tauolta. Kunnon showta siis odotellessa. Lauantaina sitten ollaan lähdössä rajan toiselle puolelle shoppailumatkalle. Lähes Suomi-porukalla ollaan lähdössä: Ilona, Päivi, meitsi ja Kaisu sekä sitten Meksiko-kiintiö eli kuski Berny. Päivän reissu on kyseessä ja ite lähen ainakin vaan semmosella kattelumeiningillä ja hengaamaan kavereitten kanssa. Paikka on siis aivan rajan tuntumassa ja espanjalla kuulemma pärjää...
torstai, 13. maaliskuu 2008
Rantaa, koulua ja kohta taas rantaa
Pahoittelen tätä päivityskatkoa. Onneksi Kaisu jaksaa kirjoittaa niin kukaan ei pääse tippumaan kärryiltä, missä täällä mennään. Porukat tosiaan tuli ja meni. Kaksi viikkoa viihtyivät täällä ja päästiin mekin siinä siivellä viettämään kunnon rantalomaa. Tuli kyllä tarpeeseen, vaikka sen jälkeiset pari viikkoa onkin sitten mennyt kouluhommien parissa. Parin tunnin kuluttua on kuitenkin viimeinen tentti ohi ennen Semana Santaa ja uutta rantalomaa. Veracruziin ollaan lähdössä Kaisun ja Jennin kanssa. Jenni tosiaan tulee jo tänään tänne ja varhain sunnuntaina lähdetään kuudeksi päiväksi Meksikonlahden rannalle. Toivottavasti nähdään ainakin vilauksia myös El Tajinin pyramiideista. On taas muutenkin hauska saada vieraita, vaikka tosiaan edellisistä ei ole kuin se viikko. Ensimmäiset vieraat tuleekin aika rytinällä kun Laura ja Jaakkokin piipahtivat pikavisiitillä pari viikkoa sitten. Oli jotekin tosi piristävää, vaikka tosiaan toi koulu ei oikein päästänyt meitä sen enempää seurustelemaan vieraittemme kanssa.
Kaisun synttäreitäkin tosiaan vietettiin. Edellisenä iltana päätettiin, että juu, voisihan sitä muutaman kaverin kutsua iltaa istumaan. Oli ihan mieletön ilta kyllä, kun meksikolaiset ystävämme Daniel ja Berny olivat hankkineet Kaisulle Piñatan (jota ei tosin oltu täytetty eikä sitä sitten raaskittu hajottaakaan) ja kävi ovellamme laulamassa pieni Mariachi-kokoonpanokin. Vieraanvaraista porukkaa tosiaan ja taitaa syntymäpäivät täällä olla todella tärkeä tapahtuma, kun juhlia sitä ainakin osataan paremmin kuin Suomessa.
Mitäs sitten tässä muuten. Vähitellen ollaan alettu syömään noissa Taco-kojuissa ja tajuttu niitten viehätys. Helppoa ja hyvää, ja määrä on täysin itsensä määriteltävissä eikä hintakaan tosiaan päätä huimaa. Muutenkin vähitellen alkaa rentoutumaan eikä pingota joka asiasta. Tähänhän voisi jopa tottua. Ainoastaan tämä paahtava kuumuus, kun varjossakin on lähemmäs 30 astetta, väsyttää ihan mielettömästi ja saa ajattelemaa, että minua ei vaan ole luotu tähän ilmastoon. Taitaa kuitenkin olla tottumuskysymys tämäkin.Täytyy sii vaan toivoa, että edistys jatkuu samanlaisena ja tuo sosiaalisuuskin kehittyisi.
Juu ja viisumitkin saatiin tänään, joten ollaan vihdoin laillisesti maassa. Voidaan siis poistua maasta ja muutenkin tuntuu jotenkin turvallisemmalta olla kun kaikki paperit on kunnossa. Tuskin tässä nyt kuitenkaan mihinkään hankaluuksiin ollaan päätymässä.
Laitoin kuvia Puerto Vallartasta ja yritän laittaa taas lisää kuulumisia ilman muutaman viikon taukoja.
Kaisun synttäreitäkin tosiaan vietettiin. Edellisenä iltana päätettiin, että juu, voisihan sitä muutaman kaverin kutsua iltaa istumaan. Oli ihan mieletön ilta kyllä, kun meksikolaiset ystävämme Daniel ja Berny olivat hankkineet Kaisulle Piñatan (jota ei tosin oltu täytetty eikä sitä sitten raaskittu hajottaakaan) ja kävi ovellamme laulamassa pieni Mariachi-kokoonpanokin. Vieraanvaraista porukkaa tosiaan ja taitaa syntymäpäivät täällä olla todella tärkeä tapahtuma, kun juhlia sitä ainakin osataan paremmin kuin Suomessa.
Mitäs sitten tässä muuten. Vähitellen ollaan alettu syömään noissa Taco-kojuissa ja tajuttu niitten viehätys. Helppoa ja hyvää, ja määrä on täysin itsensä määriteltävissä eikä hintakaan tosiaan päätä huimaa. Muutenkin vähitellen alkaa rentoutumaan eikä pingota joka asiasta. Tähänhän voisi jopa tottua. Ainoastaan tämä paahtava kuumuus, kun varjossakin on lähemmäs 30 astetta, väsyttää ihan mielettömästi ja saa ajattelemaa, että minua ei vaan ole luotu tähän ilmastoon. Taitaa kuitenkin olla tottumuskysymys tämäkin.Täytyy sii vaan toivoa, että edistys jatkuu samanlaisena ja tuo sosiaalisuuskin kehittyisi.
Juu ja viisumitkin saatiin tänään, joten ollaan vihdoin laillisesti maassa. Voidaan siis poistua maasta ja muutenkin tuntuu jotenkin turvallisemmalta olla kun kaikki paperit on kunnossa. Tuskin tässä nyt kuitenkaan mihinkään hankaluuksiin ollaan päätymässä.
Laitoin kuvia Puerto Vallartasta ja yritän laittaa taas lisää kuulumisia ilman muutaman viikon taukoja.
keskiviikko, 20. helmikuu 2008
Palkitsemisesta
Juu, tentit meni tosiaan ihan kivasti. Tuntuu vaan kummalliselta kun hirveesti ainakaan kokeitten eteen en tehnyt. Ehkä sitten niistä tunnollisesti tehdyistä kotitehtävistä oppi lukemisenkin edestä.
Viime viikolla heittäydyttiin hieman laiskoiksi ja minä päätin kutsua Ruthin siivoamaan meille, joten tämä viikko ollaan häntä tänne odoteltu hienojen espanjaksi kirjotettujen lappusien kanssa, mutta ei ole näkynyt. Eilen törmättiin ja sanoi olleensa kipeä maanantaina (eli mitään väärinkäsitystä edelleen hieman haparoiden puhutustani espanjasta ei ollut syntynyt) ja lupautui tulemaan tänään. No ei vieläkään. Ehkä tässä pitää jälleen kotitöihin totutella varsinkin, kun koulu yllättäen lakkasi olemasta niin rankkaa. Tänäänkin taidehistorian opettajaa ei näkynyt tunnilla, joten vartin päästä porukka vaan liukeni pois, ja tiistaina arkkitehtuurin historian opettaja ihan aiheestakin läksytti kakaramaisesti käyttäytyviä joitakin opiskelijoita ja sanoi, ettei enää aio pitää Tecin sääntöjen mukaista nimenhuutoa eli tunneilla saa käydä jos haluaa. Ihan oikein kyllä. Tuntuu, että ainakin meissä tollanen läsnäolo pakko aluksi vaan lietsoi jonkinlaista yläasteangstia (josta tosin pahimmasta olen päässyt yli). Historian tunnit toisaalta on niin hyviä, hyvin luennoituja, että siellä kyllä tulee istuttua ihan vaan omasta kypsästä mielenkiinnosta.
Läksyjen osalta suurta jättipottia tässä vaan odotellessa, kun mitään ihmeellistä ei olla saatu viikkoon. Ensi viikolla voi taas paukkua. Toivottavasti ei kuitenkaan niin paljoa kun äiskä ja iskäkin tänne on tulossa. Olen yrittänyt tehdä joitain ennalta tehtäviä juttuja etukäteen, mutta kun sellainen eteenpäin työntävä stressi puuttuu niin tuottamisen nopeus on ihan mielettömän hidas. Tänäänkin ajateltiin, että karataan Ruthin alta ostoskeskukseen kiertelemään ja että illalla sitten hoidetaan kouluhommat. No, kuten sanottu siivoojaa ei näkynyt, mutta silti päätettiin hemmotella vähän itseämme ja viettää iltapäivä ostoksilla eikä tuotteliaasti kotona kotitehtävien parissa. Itse ainakin nihkeän alun jälkeen epätavallisesti jouduin johonkin ihmeelliseen ostosvimma-tilaan: tuli ostettua korvikset (lähinnä hassuttelu mielessä sellaiset roikkuvat kirsikat, joita ei tosin tunnista kirsikoiksi), ihan käsittämättömän ihanan mekon (neulottu, valko-ruskea-raidallinen, tuubi-mallinen) ja viimein ne varvassandaalitkin (kirkkaan vihreät Ipanemat). Nyt sitten kelpaa biitsillä makoilla. Tosin itseltäni jäi bikiinit ostamatta toisin kuin Kaisulta, joka löysi samat, jotka oli jäänyt aiemmilta reissuilta kaihertamaan. Noo, huominen ja perjantai sitten taas ahkeroidaan.
Kummallinen juttu kyllä toi vesikatko, joka alkoi eilen illalla uskomuksiemme mukaan työmaalla tapahtuneen kämmin takia. Nyt kun emergency-vesi on päällä niin ei tiedä yhtään millon oikea vesi alkaa toimimaan ja millon esimerkiksi voi pestä pyykkiä ja voiko tosiaan Ruth edes tulla siivoamaan, jos ei saa vettä lattioiden pesuun. Kummallista kun muista naapureista ei ole kuulunut mitään ihmettelyä tai ympäristö muuten ei ole minkään sekasorron varassa, vaikka tosiaan vettä ei tule kuin hätätapauksiin. Me ollaan pähkäilty tätä juttua nyt viimeisen vuorokauden ja hämmästelty. Ollaan kyllä varmaan ainoat. Kai nää tällaseen on tottunut kun tollaset hätätilavedetkin on ja kaikkea. Ihmeen lepposta porukkaa. Tänäänkin meidän koululle oli kuulemma tulossa Meksikon presidentti espanjan opettajan mukaan, mutta mitään sen ihmeellisesmpää en itse havainnut kuin harvan väkijoukon, joka oli kuitenkin hiljakseltaan hävinnyt espanjan tunnin aikana. Luulisi että olisi ollut edes jonkinnäköinen suurempikin seremonia.
Viime viikolla heittäydyttiin hieman laiskoiksi ja minä päätin kutsua Ruthin siivoamaan meille, joten tämä viikko ollaan häntä tänne odoteltu hienojen espanjaksi kirjotettujen lappusien kanssa, mutta ei ole näkynyt. Eilen törmättiin ja sanoi olleensa kipeä maanantaina (eli mitään väärinkäsitystä edelleen hieman haparoiden puhutustani espanjasta ei ollut syntynyt) ja lupautui tulemaan tänään. No ei vieläkään. Ehkä tässä pitää jälleen kotitöihin totutella varsinkin, kun koulu yllättäen lakkasi olemasta niin rankkaa. Tänäänkin taidehistorian opettajaa ei näkynyt tunnilla, joten vartin päästä porukka vaan liukeni pois, ja tiistaina arkkitehtuurin historian opettaja ihan aiheestakin läksytti kakaramaisesti käyttäytyviä joitakin opiskelijoita ja sanoi, ettei enää aio pitää Tecin sääntöjen mukaista nimenhuutoa eli tunneilla saa käydä jos haluaa. Ihan oikein kyllä. Tuntuu, että ainakin meissä tollanen läsnäolo pakko aluksi vaan lietsoi jonkinlaista yläasteangstia (josta tosin pahimmasta olen päässyt yli). Historian tunnit toisaalta on niin hyviä, hyvin luennoituja, että siellä kyllä tulee istuttua ihan vaan omasta kypsästä mielenkiinnosta.
Läksyjen osalta suurta jättipottia tässä vaan odotellessa, kun mitään ihmeellistä ei olla saatu viikkoon. Ensi viikolla voi taas paukkua. Toivottavasti ei kuitenkaan niin paljoa kun äiskä ja iskäkin tänne on tulossa. Olen yrittänyt tehdä joitain ennalta tehtäviä juttuja etukäteen, mutta kun sellainen eteenpäin työntävä stressi puuttuu niin tuottamisen nopeus on ihan mielettömän hidas. Tänäänkin ajateltiin, että karataan Ruthin alta ostoskeskukseen kiertelemään ja että illalla sitten hoidetaan kouluhommat. No, kuten sanottu siivoojaa ei näkynyt, mutta silti päätettiin hemmotella vähän itseämme ja viettää iltapäivä ostoksilla eikä tuotteliaasti kotona kotitehtävien parissa. Itse ainakin nihkeän alun jälkeen epätavallisesti jouduin johonkin ihmeelliseen ostosvimma-tilaan: tuli ostettua korvikset (lähinnä hassuttelu mielessä sellaiset roikkuvat kirsikat, joita ei tosin tunnista kirsikoiksi), ihan käsittämättömän ihanan mekon (neulottu, valko-ruskea-raidallinen, tuubi-mallinen) ja viimein ne varvassandaalitkin (kirkkaan vihreät Ipanemat). Nyt sitten kelpaa biitsillä makoilla. Tosin itseltäni jäi bikiinit ostamatta toisin kuin Kaisulta, joka löysi samat, jotka oli jäänyt aiemmilta reissuilta kaihertamaan. Noo, huominen ja perjantai sitten taas ahkeroidaan.
Kummallinen juttu kyllä toi vesikatko, joka alkoi eilen illalla uskomuksiemme mukaan työmaalla tapahtuneen kämmin takia. Nyt kun emergency-vesi on päällä niin ei tiedä yhtään millon oikea vesi alkaa toimimaan ja millon esimerkiksi voi pestä pyykkiä ja voiko tosiaan Ruth edes tulla siivoamaan, jos ei saa vettä lattioiden pesuun. Kummallista kun muista naapureista ei ole kuulunut mitään ihmettelyä tai ympäristö muuten ei ole minkään sekasorron varassa, vaikka tosiaan vettä ei tule kuin hätätapauksiin. Me ollaan pähkäilty tätä juttua nyt viimeisen vuorokauden ja hämmästelty. Ollaan kyllä varmaan ainoat. Kai nää tällaseen on tottunut kun tollaset hätätilavedetkin on ja kaikkea. Ihmeen lepposta porukkaa. Tänäänkin meidän koululle oli kuulemma tulossa Meksikon presidentti espanjan opettajan mukaan, mutta mitään sen ihmeellisesmpää en itse havainnut kuin harvan väkijoukon, joka oli kuitenkin hiljakseltaan hävinnyt espanjan tunnin aikana. Luulisi että olisi ollut edes jonkinnäköinen suurempikin seremonia.
torstai, 14. helmikuu 2008
Helpotusta
Viimeiset kaksi päivää on kyllä olleet autuaita, kun meitä on hieman armahdettu tenttien jälkeen. Ensi viikonloppu näyttää jopa tyhjältä kotitehtävistä! Täytyy katsoa minkälaisia seikkailuja tällä kertaa keksitään.
Viime viikonloppuna tosiaan kiivettiin Cerro de la Sillalle, satulaa muistuttavalle vuorelle Monterreyn taustalla. Ei ollut kyllä mikään helppo reissu, vaikka sitä aluksi luulinkin, kun kerta arkkari-porukassa lähdettiin eikä lyöttäydytty minkään atleetikko-klubin seuraan. Ajattelin, että omien joukossahan sitä ollaan niin ei se niin kauheaa voi olla. Vastus ei kuitenkaan ollut riippuvainen matkaseurasta vaan valloitettavasta kohteesta. Jos mielii kiivetä ylös ja tulla alaskin valosan aikaan oli pidettävä vauhtia eikä sopinut jäädä turhia kuppaamaan.
Ylösmeno sujui alun nihkeyden jälkeen ihan kiitettävästi, paitsi kun lähestyttiin aivan huippua alkoi jalkani tutista henkisistä syistä. Vanha korkeanpaikankammoni alkoi vaivaamaan. Seuraani ystävällisesti jäi ystäväni Dukyn ystävä Chilestä, Camilla. Eipä tainnut arvata aluksi etten puhu espanjaa, joten siinä sitten kyhjötettiin vuoren rinteellä minä kauhusta täristen ja hän puheenaiheita keksien minua rauhoittaakseen. Oli meillä kuitenkin lopulta ihan rattoisaa, kun Camilla rohkaistui puhumaan englantia oikein hyvin omista luuloistaan huolimatta ja minä sain muutaman fraasin espanjaksi sanottua.
Alastulo siellä oikeastaan enemmän pelotti kuin itse korkeus, eikä täysin syyttä. Pari selkeästi kokeneempaa kaveria sanoikin meidät ohittaessaan, että alas laskeutuminen on paljon haastavampaa kuin ylös kiipeäminen. Kuitenkin rauhallisesti otettuna alas päästiin suhteellisen mukavasti. Tässä ollaan kiitos myös Dukyn, joka jaksoi lopussa vielä tsempata kärsivällisesti, vaikka jaloista alkoi jo voimat hiipua.
Tuosta reissusta toipumisessa on sitten mennyt tämä alkuviikko. Tänään ensimmäinen päivä, kun pystyy normaalisti nousemaan ja laskeutumaan portaat. Eilen oli viimeinen tentti, joka meni varmaan myös ihan mukavasti. Ihan hyvä fiilis taas koulusta muutenkin, kun kotitehtävistä ja kokeista on tullut ihan mukavasti pisteitä. Voi tarvittaessa hieman höllätäkin.
Tänään sitten uskaltauduin viimein kampaajallekin. Valitsin paikan, jota olin tarkkaillut melkein ensimmäisestä päivästä asti. Ihan lähellä kampusta. Sellainen ehkä enemmän punk-henkisempi mesta mitä itse tunnen olevani, mutta vaikutti siltä, että sieltä voisi saada jonkinlaisen mielenkiintoisemman kampauksen. Varmaan vielä sen vuorikiipeilyn jälkiadrenaliisissa ja Kaisun henkisellä tönäyksellä astuin sisään. Selvisi, että aikaa ei tarvitse varata, joten menin sohvalle odottamaan ja selailemaan lehtiä, josko sieltä löytyisi jotain apua. Tuntui että samapa tuo osaako kieltä vai ei kun Suomessakin on aina niin hankalaa kuvailla mitä haluaa. Mielessä oli tietynlainen malli, mutta ei kuitenkin mitään varmaa. Paria kuvaa näytin ja yritin vielä selittää jotain. Niillä mentiin ja oikein hyvä tuli. Ei ihan sellainen mitä aluksi mietin, mutta pidän tästä todella. Täytyy jossain vaiheessa ottaa kuvia. Käykää muuten tsekkaamassa myös Kaisun blogin kuvista miltä Monterrey näyttää ylhäältä katsottuna!
Viime viikonloppuna tosiaan kiivettiin Cerro de la Sillalle, satulaa muistuttavalle vuorelle Monterreyn taustalla. Ei ollut kyllä mikään helppo reissu, vaikka sitä aluksi luulinkin, kun kerta arkkari-porukassa lähdettiin eikä lyöttäydytty minkään atleetikko-klubin seuraan. Ajattelin, että omien joukossahan sitä ollaan niin ei se niin kauheaa voi olla. Vastus ei kuitenkaan ollut riippuvainen matkaseurasta vaan valloitettavasta kohteesta. Jos mielii kiivetä ylös ja tulla alaskin valosan aikaan oli pidettävä vauhtia eikä sopinut jäädä turhia kuppaamaan.
Ylösmeno sujui alun nihkeyden jälkeen ihan kiitettävästi, paitsi kun lähestyttiin aivan huippua alkoi jalkani tutista henkisistä syistä. Vanha korkeanpaikankammoni alkoi vaivaamaan. Seuraani ystävällisesti jäi ystäväni Dukyn ystävä Chilestä, Camilla. Eipä tainnut arvata aluksi etten puhu espanjaa, joten siinä sitten kyhjötettiin vuoren rinteellä minä kauhusta täristen ja hän puheenaiheita keksien minua rauhoittaakseen. Oli meillä kuitenkin lopulta ihan rattoisaa, kun Camilla rohkaistui puhumaan englantia oikein hyvin omista luuloistaan huolimatta ja minä sain muutaman fraasin espanjaksi sanottua.
Alastulo siellä oikeastaan enemmän pelotti kuin itse korkeus, eikä täysin syyttä. Pari selkeästi kokeneempaa kaveria sanoikin meidät ohittaessaan, että alas laskeutuminen on paljon haastavampaa kuin ylös kiipeäminen. Kuitenkin rauhallisesti otettuna alas päästiin suhteellisen mukavasti. Tässä ollaan kiitos myös Dukyn, joka jaksoi lopussa vielä tsempata kärsivällisesti, vaikka jaloista alkoi jo voimat hiipua.
Tuosta reissusta toipumisessa on sitten mennyt tämä alkuviikko. Tänään ensimmäinen päivä, kun pystyy normaalisti nousemaan ja laskeutumaan portaat. Eilen oli viimeinen tentti, joka meni varmaan myös ihan mukavasti. Ihan hyvä fiilis taas koulusta muutenkin, kun kotitehtävistä ja kokeista on tullut ihan mukavasti pisteitä. Voi tarvittaessa hieman höllätäkin.
Tänään sitten uskaltauduin viimein kampaajallekin. Valitsin paikan, jota olin tarkkaillut melkein ensimmäisestä päivästä asti. Ihan lähellä kampusta. Sellainen ehkä enemmän punk-henkisempi mesta mitä itse tunnen olevani, mutta vaikutti siltä, että sieltä voisi saada jonkinlaisen mielenkiintoisemman kampauksen. Varmaan vielä sen vuorikiipeilyn jälkiadrenaliisissa ja Kaisun henkisellä tönäyksellä astuin sisään. Selvisi, että aikaa ei tarvitse varata, joten menin sohvalle odottamaan ja selailemaan lehtiä, josko sieltä löytyisi jotain apua. Tuntui että samapa tuo osaako kieltä vai ei kun Suomessakin on aina niin hankalaa kuvailla mitä haluaa. Mielessä oli tietynlainen malli, mutta ei kuitenkin mitään varmaa. Paria kuvaa näytin ja yritin vielä selittää jotain. Niillä mentiin ja oikein hyvä tuli. Ei ihan sellainen mitä aluksi mietin, mutta pidän tästä todella. Täytyy jossain vaiheessa ottaa kuvia. Käykää muuten tsekkaamassa myös Kaisun blogin kuvista miltä Monterrey näyttää ylhäältä katsottuna!
